Katarina hölkkää ylös kaupungin öistä katua täynnä kylmää päättäväisyyttä. Rex ja luostarin hurjapäisimmät noviisit johdattavat paavin sotilaita toisaalle, kapeilla kujilla kaikuvat kaukaiset huudahdukset ja rautasaappaiden raskaat askeleet. Jos juoni onnistuu, Gloria on täsmälleen siinä missä Katarina haluaa hänen olevan aivan tuossa tuokiossa. Katarina kiristää tahtia. Miekkakotelon paino jysähtää hänen selkäänsä joka askeleella ja muistuttaa yön synkeästä tehtävästä.

Katarina saapuu korinpunojan puodin sisäpihalle, joka on hädintuskin kymmentä askelta kanttiinsa. Pihaa valaisee yksinäinen lyhty seipään nokassa. Katarina asettuu varjojen kätköön odottamaan. Hänen ei tarvitse odotella kauaa. Gloria, täydessä inkvisiittorin haarniskassaan, syöksyy sisäpihalle miekka paljastettuna. Katarina vetää oman miekkansa ja astuu esiin varjoista.

Gloria käy Katarinan kimppuun kuin villisika ja Katarina saa hädin tuskin pidettyä tasapainonsa. Glorian taistelutyylissä on raivoa, jollaista Katarina ei ole ennen nähnyt, tai ainakaan hän ei sitä entiselle aseenkantajalleen opettanut. Iskut ovat teräviä ja nopeita ja Katarinalla on täysi työ puolustautua. Gloria ei kuitenkaan onnistu saamaan tappavia iskujaan perille asti, siitä Katarinan taidot ja kokemus pitävät huolen. Eikä hän ehtinyt opettaa aseenkantajalleen ihan joka temppua… Taistelu piskuisella pihalla jatkuu, kunnes molemmat taistelijat alkavat puuskuttaa, mutta kumpikaan ei saa vahingoitettua toista. Katarina ei halua ja Gloria ei onnistu.

Katarina käyttää kasvatti-isältään Oliver Van Cenobelta oppimaansa väistöä, joka kiepauttaa Glorian hetkeksi pois tasapainosta. Katarina hyödyntää lyhyen hetken ja puhuttelee Gloriaa, hänen Gloriaansa. Häntä hengästyttää, mutta hän lataa silti sanansa täyteen sitä kiintymystä ja hellyyttä, jota tuntee aseenkantajaansa kohtaan.
-Gloria. Tule takaisin minun luokseni.

Gloria sävähtää kuin häntä olisi lyöty kasvoihin, mutta hämmennys kestää vain sekunnin ja sitten hän hyökkää jälleen. Katarina ymmärtää, ettei pysty voittamaan Gloriaa voimalla, vaikka yrittäisikin. Gloria miekkailee kuin hänen henkensä riippuisi siitä ja hänen kättää ohjaa epätoivoinen päättäväisyys, jollaisen synnyttää vain sysimusta raivo – tai pelko…

Miekkojen väistimet lukkiutuvat toisiinsa. Katarina katsoo Gloriaa suoraan villeihin, vihreisiin silmiin ja toistaa sanansa: Tule takaisin minun luokseni. Gloria huudahtaa, sysää miekkansa irti ja syöksyy yhä hallitsemattomampaan hyökkäykseen.

-Pitää- tappaa- viholliset! Gloria ärisee miekaniskujen tahtiin.
-Gloria, minä en ole sinun vihollisesi, Katarina sanoo ja väistää.

-Vääräuskoisten valheita! Gloria parkuu ja hyökkää taas, mutta jokin hänen sisällään on murtunut. Aivan kuin hänen miekkaansa olisi tarttunut näkymätön voima, joka estäisi häntä lyömästä aivan loppuun asti. Katarina onnistuu väistämään holtittoman huitaisun, joka suistaa Glorian itsensäkin pois tasapainosta, toisen polven varaan.

Katarina laskee miekkansa, katsoo entistä oppilastaan ja sanoo:
-Tule takaisin, Gloria. Minä en ole vihollisesi enkä taistele sinua vastaan. En nyt enkä koskaan.

Sanojensa vakuudeksi Katarina viskaa miekkansa maahan. Gloria katsoo häntä epätietoisena, miekka koholla ja huohottaen raskaasti. Katarina polvistuu maahan, kuin rukoillakseen.

-Ei! Gloria karjaisee. Mikset taistele? Taistele! hän huutaa ja tutisee tunnekuohusta. Katarina laskee kädet polvilleen ja painaa päänsä.

Glorian ei tarvitse ottaa kuin puolitoista askelta yltääkseen iskemään Katarinaa. Ilma väräjää kun hän huitaisee miekallaan. Gloria huutaa. Hän ei voi osua harhaan. Ei näin läheltä-

Hiljaisuus. Kuin pudonneen astian särkymistä seuraava pysähtynyt hetki.

Katarina päästää ulos henkäyksen, jota ei tajunnut pidätelleensä. Glorian miekan kärki värisee vain aavistuksen verran hänen toisen korvansa vieressä. Gloria pudottaa aseensa ja romahtaa polvilleen tomuun kuin kasa vanhoja kattiloita.

-Mestari… Katarina… hän nyyhkyttää ja vääntelee käsiään. Minä en- Minä en… hän yrittää sanoa, mutta sanat eivät tule. Sitten hän tuupertuu pyörtyneenä maahan.

Katarina kumartuu koskettamaan tiedottoman Glorian poskea. Tomun ja kyyneleiden alla on viimein hänen tuntemansa tyttö. Kasvoilla ei näy enää merkkiäkään raivosta ja kärsimyksestä.

Yhtäkkiä Katarina kuulee kujalla tutun kavionkopseen ja Rex nelistää sisäpihalle. Katarina tervehtii hevosta ja se heiluttelee korviaan tyytyväisenä.
-Potkitteko paavin sotilaita nyt kunnolla persuksiin? Hyvin tehty, ukkoseni…