Tumpinkerääjän tunnustuksia osa 1
Osallistuin Luonto-Liiton Itämeriryhmän järjestämiin merenrannan siivoustalkoisiin ja tein siitä muutamia sarjiksia. / I took part in a beach clean-up event and drew some comics about it.
/ First it seems there’s nothing / But when you find the first one- /
/ you start to see them everywhere! / It’s like mushroom picking. /
Awkward digital colouring, yay!
Sisällys:
Epilogi
Kootut selitykset
Jotain taidetta ehkä
*****
Tech vetää vivusta ja lavetti liukuu ulos putkesta äänekkään suhahduksen saattelemana. Rex nousee istumaan silmiään räpytellen ja kiskoo anturit irti ohimoiltaan. Hän katsoo käsiään, jotka ovat taas kädet… Voimalle kiitos. Ahsoka ilmestyy hänen näkökenttäänsä.
-Tervetuloa takaisin, kapteeni, hän sanoo hymyillen ja irrottelee projektiopantaansa otsaltaan.
-Alan olla liian vanha tällaiseen, Rex mutisee partaansa ja nousee seisomaan. Kestäisi aikansa tottua taas kahdella jalalla kulkemiseen.
Yhtäkkiä punainen valo alkaa välkkyä konsolissa, joka kanavoi energiaa maailmasta maailmojen välissä. Hunter syöksyy sisään.
-Echo lähetti hätäkutsun! Hunter tokaisee. Hän onnistui paikallistamaan jedimme, mutta on kohdannut vihamielisen anomalian, joka uhkaa repiä koko todellisuuden hajalle. Se kutsuu itseään Pickle-Rickiksi–
-Montako tietoista suolakurkkua yhteen ulottuvuuteen oikein mahtuu! Ahsoka puuskahtaa.
Hunter vilkaisee Techiin ankarasti.
-Älä vastaa.
*****
Kootut selitykset eli Miten Minä Sattumalta Aloin Kirjoittaa Hassua Fiktiota
Alkusyksyn blogiprojekti ei ollutkaan uusi pitkä sarjis vaan Star Wars/keskiaika-alternative universe-kuvakertomus. Olkaa hyvä.
Idea tarinaan tuli laiskotellessa ja vähän hihitellessä internetissä pyöriville BadBatch-AU fanart-kuville. Olin hahmottavinani pari perustropea: ota sun lempihahmo, sijoita se johonkin muuhun todellisuuteen ja kehittele sille romanttinen suhde oman OC:n kanssa. Tai ota hyvishahmo, tee siitä pahis ja pistä se tappelee kavereitaan vastaan. Profit. Ja jos muutkin niin miksei minäkin, kaikki palikat oli pöydällä (Huom. tässä kohtaa tyttö-kohtaa-ihanan-hevosen lasketaan romanttiseksi suhteeksi. Horsegirl and proud.). Olin tehny MacKativerille Karkulaiset-kuvan jo aiemmin ja yhtäkkiä sohvalla lojuessa aivot alkoi puskea ulos tarinaa.
Kuten blogin vakilukijat jo tässä vaiheessa vuotta tietää, Kati-Wan Kenobi ja Glorie Stormbird on mun ja Macin jedialter-egot viidentoista vuoden takaa. Keskiaika valikoitui kontekstiksi War Pony-kuvasta, jonka oli tarkoitus jäädä yksittäiseksi teokseksi. No. Ja koska keskiaika on siistiä. En ole niin historia-autisti, että olisin pyrkinyt täydelliseen historialliseen tarkkuuteen, eli kuvakertomuksen maailma on jonkunlaista pseudokeskiaikaa. Referenssejä koitin kuitenkin katsoa pääosin alkuperäisistä historiallisista esineistä ja rakennuksista. Loppuosan luostarifiilistelyt pohjaa aika vahvasti lapsuuden lempparikirjasarjaan, Brian Jacquesin Redwallin taruihin. Ja sitten toisaalta tää oli ihan hupsua Star Wars-fanitusta, jossa kieli poskessa yritin keskiaikaistaa kaukaisen galaksin juttuja xD Että miten vakavasti koko progiksen sitten lopultakaan voi ottaa…
Oli parasta piirtää levyhaarniskoja! <3
(Huomasittehan myös laadukkaan photoshoppauksen Mestari ja aseenkantaja-kuvassa, jossa Imperiumin logo on niin saumattomasti liitetty haarniskan olkasuojaan? *ylpeä*)
Kuvat on tehty tussilla ja vesiväreillä. Kokeilin rajoitettua väripalettia, eli valitsin noin kahdeksan värinappia, joita sekoittelemalla väritin koko sarjan. Kuvat syntyivät ensin ja kirjoitin tarinaa niiden ympärille sitä mukaa kun ehdin. Yllätti, miten paljon tekstiä sitten kuitenkin tarvitsi tarinan kertomiseen. Tekstivallejaaaa!
Edellä oleva epilogi perustuu inside-vitsiin, joka on niin inside, ettei sitä tiedä kuin minä ja Mac, joka kuuli sen minulta. Halusin ottaa batchilaiset jollain tasolla mukaan tarinaan ja pohdin aluksi, että Pony Batch olisi voinut avustaa tarinan pelastustehtävissä. Jätin ajatuksen pöydälle, koska en lopultakaan keksinyt järkevää tehtävää niin monelle hevoselle. Ja ehkä koska Bad Batchin tarina on vielä canonisti kesken, tuntui hupsulta lähteä tässä vaiheessa sitä versioimaan.
Mutta ois se voinu olla aika siistiä…
Lopuksi vielä pieni kuva Rexistä, koska Rex <3
Vain hetki tän kuvan ottamisen jälkeen valtava kissapeto läimäytti kelpo kapteenia meijerituotteella. Rex ansaitsee sen kylpyläloman…
No niin. Tämä postaus sisältää melkoisen tarkan kuvauksen mun luovasta prosessista ja persoonallisuuden peruspilareista. Jos haluat tehdä musta henkilöhaastattelun johonkin pieneen kulttuurilehteen, niin tässä on kaikki taustatiedot, jotka tarvitset 😀
Gloria herää pehmeästä pedistä syksyisen aamun valoon. Olo tuntuu erilaiselta, aivan kuin hän olisi herännyt pitkästä painajaisesta. Hän ei tiedä missä on, mutta tuntee sisällään syvää rauhaa. Sitten hän huomaa viereisessä pedissä nukkuvan Katarinan ja edellisyön muistot tulvahtavat takaisin hänen mieleensä. Kyyneleet tulvahtavat myös.
Syksy luostarissa on kauneimmillaan. Gloria ja Katarina auttavat sadonkorjuussa ja koko luostari on täynnä iloista hyörinää. Vihanneksia säilötään, hilloja keitetään ja oluttynnyreitä vieritetään kellariin. Viikkojen kuluessa Gloria alkaa tuntea itsensä yhä enemmän entiseksi itsekseen. Hänen mieltään hallinnut inkvisition manipulointi helpottaa ja hän on jälleen se vilkas ja iloinen tyttö, jonka Katarina tuntee niin hyvin. Koettelemukset invisition komennossa, sitä edeltäneestä sodasta puhumattakaan, ovat jättäneet jälkensä aseenkantajan nuoreen mieleen, mutta Katarina tietää, että ne eivät voisi lannistaa Gloriaa. He ovat taas yhdessä ja yhdessä he selviävät mistä vain. Sitä paitsi, heillä on tehtävää. Gloria on kertonut Katarinalle, että inkvisitio oli kaapannut joukkoihinsa muitakin entisiä aseenkantajia, jotka voisivat olla vielä pelastettavissa pahantahtoiselta aivopesulta. Inkvisiittorina ollessaan Gloria kuuli myös jatkuvasti huhuja selvinneistä ritareista, jotka inkvisition oli määrä etsiä ja tuhota. Gloria ja Katarina päättävät löytää nämä ritarit ensin.
Rex nauttii syksystä kuin hevonen vain voi. Gloria saa toistuvasti hätistellä sitä pois luostarin omenatarhasta. Öiden kylmentyessä hevonen kuitenkin alkaa käydä levottomaksi. Katarina näkee sen usein seisovan niityn laidalla ja tuijottavan metsän reunaan, hirnahdellen matalasti.
Eräänä yönä Katarina säpsähtää hereille. Hän näki ehkä unta, mutta se pakenee hänen tajuntansa reunamille eikä hän saa sitä enää kiinni. Ikkunasta loistaa kirkas valo. Kuin lumottuna Katarina nousee sängystä ja menee ikkunaan. Hän pohtii onko yhä unessa. Maisemaa peittää pehmeä, maitomainen usva. Ikkunasta hän näkee metsän reunassa seisovan ritarin, jonka haarniska hohtelee kuin kuu. Katarina tunnistaa ritarin kasvot ja muistaa erään lämpimän halauksen epätoivon hetkellä. Ja hän ymmärtää, mitä on tehtävä.
Katarina herättää Glorian ja he menevät yhdessä talliin, missä Rex hörisee heille kärsimättömästi. He päästävät hevosen irti ja se astelee korvat hörössä ulos. Nähdessään Ahsokan Rex hirnuu iloisesti ja Ahsoka vilkuttaa sille. Rex kääntyy vielä kerran Katarinan puoleen. Se puhaltaa lämmintä ilmaa sieraimistaan Katarinan poskelle ja painaa turpansa tämän syliin. Katarina halaa Rexiä ja silittää sen korvia. Sitten Rex tuhnustaa turvallaan Glorian hiuksia niin, että Gloria kikattaa. Viimein Rex laukkaa Ahsokan luo. Ahsoka heilauttaa kättään hyvästiksi ja ritari ja vanha sotaratsu kävelevät yhdessä metsän siimekseen ja katoavat sumuun. Katarina ja Gloria seisovat niityn laidalla, kunnes halla alkaa nipistellä varpaissa ja on aika palata sisälle. Levollinen hiljaisuus laskeutuu maisemaan. Ja häviävän pienen hetken tuntuu kuin koko galaksi olisi täydellisesti tasapainossa.
Mitä muutama sopivaan aikaan supatettu juoru, orpolapselle livautettu lantti ja hieman hyvää tuuria saavatkaan aikaan, kun niitä osaa hyödyntää!
Katarina hölkkää ylös kaupungin öistä katua täynnä kylmää päättäväisyyttä. Rex ja luostarin hurjapäisimmät noviisit johdattavat paavin sotilaita toisaalle, kapeilla kujilla kaikuvat kaukaiset huudahdukset ja rautasaappaiden raskaat askeleet. Jos juoni onnistuu, Gloria on täsmälleen siinä missä Katarina haluaa hänen olevan aivan tuossa tuokiossa. Katarina kiristää tahtia. Miekkakotelon paino jysähtää hänen selkäänsä joka askeleella ja muistuttaa yön synkeästä tehtävästä.
Katarina saapuu korinpunojan puodin sisäpihalle, joka on hädintuskin kymmentä askelta kanttiinsa. Pihaa valaisee yksinäinen lyhty seipään nokassa. Katarina asettuu varjojen kätköön odottamaan. Hänen ei tarvitse odotella kauaa. Gloria, täydessä inkvisiittorin haarniskassaan, syöksyy sisäpihalle miekka paljastettuna. Katarina vetää oman miekkansa ja astuu esiin varjoista.
Gloria käy Katarinan kimppuun kuin villisika ja Katarina saa hädin tuskin pidettyä tasapainonsa. Glorian taistelutyylissä on raivoa, jollaista Katarina ei ole ennen nähnyt, tai ainakaan hän ei sitä entiselle aseenkantajalleen opettanut. Iskut ovat teräviä ja nopeita ja Katarinalla on täysi työ puolustautua. Gloria ei kuitenkaan onnistu saamaan tappavia iskujaan perille asti, siitä Katarinan taidot ja kokemus pitävät huolen. Eikä hän ehtinyt opettaa aseenkantajalleen ihan joka temppua… Taistelu piskuisella pihalla jatkuu, kunnes molemmat taistelijat alkavat puuskuttaa, mutta kumpikaan ei saa vahingoitettua toista. Katarina ei halua ja Gloria ei onnistu.
Katarina käyttää kasvatti-isältään Oliver Van Cenobelta oppimaansa väistöä, joka kiepauttaa Glorian hetkeksi pois tasapainosta. Katarina hyödyntää lyhyen hetken ja puhuttelee Gloriaa, hänen Gloriaansa. Häntä hengästyttää, mutta hän lataa silti sanansa täyteen sitä kiintymystä ja hellyyttä, jota tuntee aseenkantajaansa kohtaan.
-Gloria. Tule takaisin minun luokseni.
Gloria sävähtää kuin häntä olisi lyöty kasvoihin, mutta hämmennys kestää vain sekunnin ja sitten hän hyökkää jälleen. Katarina ymmärtää, ettei pysty voittamaan Gloriaa voimalla, vaikka yrittäisikin. Gloria miekkailee kuin hänen henkensä riippuisi siitä ja hänen kättää ohjaa epätoivoinen päättäväisyys, jollaisen synnyttää vain sysimusta raivo – tai pelko…
Miekkojen väistimet lukkiutuvat toisiinsa. Katarina katsoo Gloriaa suoraan villeihin, vihreisiin silmiin ja toistaa sanansa: Tule takaisin minun luokseni. Gloria huudahtaa, sysää miekkansa irti ja syöksyy yhä hallitsemattomampaan hyökkäykseen.
-Pitää- tappaa- viholliset! Gloria ärisee miekaniskujen tahtiin.
-Gloria, minä en ole sinun vihollisesi, Katarina sanoo ja väistää.
-Vääräuskoisten valheita! Gloria parkuu ja hyökkää taas, mutta jokin hänen sisällään on murtunut. Aivan kuin hänen miekkaansa olisi tarttunut näkymätön voima, joka estäisi häntä lyömästä aivan loppuun asti. Katarina onnistuu väistämään holtittoman huitaisun, joka suistaa Glorian itsensäkin pois tasapainosta, toisen polven varaan.
Katarina laskee miekkansa, katsoo entistä oppilastaan ja sanoo:
-Tule takaisin, Gloria. Minä en ole vihollisesi enkä taistele sinua vastaan. En nyt enkä koskaan.
Sanojensa vakuudeksi Katarina viskaa miekkansa maahan. Gloria katsoo häntä epätietoisena, miekka koholla ja huohottaen raskaasti. Katarina polvistuu maahan, kuin rukoillakseen.
-Ei! Gloria karjaisee. Mikset taistele? Taistele! hän huutaa ja tutisee tunnekuohusta. Katarina laskee kädet polvilleen ja painaa päänsä.
Glorian ei tarvitse ottaa kuin puolitoista askelta yltääkseen iskemään Katarinaa. Ilma väräjää kun hän huitaisee miekallaan. Gloria huutaa. Hän ei voi osua harhaan. Ei näin läheltä-
Hiljaisuus. Kuin pudonneen astian särkymistä seuraava pysähtynyt hetki.
Katarina päästää ulos henkäyksen, jota ei tajunnut pidätelleensä. Glorian miekan kärki värisee vain aavistuksen verran hänen toisen korvansa vieressä. Gloria pudottaa aseensa ja romahtaa polvilleen tomuun kuin kasa vanhoja kattiloita.
-Mestari… Katarina… hän nyyhkyttää ja vääntelee käsiään. Minä en- Minä en… hän yrittää sanoa, mutta sanat eivät tule. Sitten hän tuupertuu pyörtyneenä maahan.
Katarina kumartuu koskettamaan tiedottoman Glorian poskea. Tomun ja kyyneleiden alla on viimein hänen tuntemansa tyttö. Kasvoilla ei näy enää merkkiäkään raivosta ja kärsimyksestä.
Yhtäkkiä Katarina kuulee kujalla tutun kavionkopseen ja Rex nelistää sisäpihalle. Katarina tervehtii hevosta ja se heiluttelee korviaan tyytyväisenä.
-Potkitteko paavin sotilaita nyt kunnolla persuksiin? Hyvin tehty, ukkoseni…
Katarina nostaa Glorian hevosen selkään ja he laukkaavat yhdessä syksyisen yön samettiseen pimeyteen.
Päivät vierivät kuin varkain ja kesä kääntyy kohti sadonkorjuuaikaa. Katarina ja hevonen -Rex nimeltään- viettävät vuodenaikaa kätketyn luostarin asukkaina.
Luostari on rakennettu ikivanhan terveyslähteen ympärille ja vuosisatojen saatossa se on kasvanut ja kehittynyt yhä vaikuttavammaksi luonnontieteiden ja oppineisuuden keskukseksi. Kuinka tällainen paikka on voinut pysyä vallanhimoisen paavin saavuttamattomissa, sitä ei Katarina osaa arvata. Hän on kuitenkin toistaiseksi tyytyväinen vakaasta turvapaikasta. Vieraat osallistuvat luostarin yhteisiin töihin taitojensa ja kykyjensä mukaan ja arkipäivän verkkaiseen rytmiin on ollut helppoa solahtaa.
Luostarin sairastuvan munkkiveljet ovat huolehtineet hevosesta kuin kenestä tahansa ihmispotilaasta. Rexin vamma on parantunut hyvin ja se saa laiduntaa luostarin hedelmätarhassa. Se vaikuttaa tyytyväiseltä oloonsa, sen askelissa on uutta energiaa ja karva kiiltää syyskesän auringossa.
Myös Katarina tuntee olonsa ruumiillisesti paremmaksi kuin aikoihin, siitä pitävät säännölliset ateriat ja kevyt päivittäinen työskentely huolen. Sisimmässään hän kuitenkin tuntee olevansa kuin hajalle revitty. Kysymykset eivät jätä häntä rauhaan, kuten ei myöskään muisto Glorian vihan vääristämistä kasvoista, jotka vannoivat hänen kuolemaansa. Mitä useampi viikko vierähtää ohi, sitä vaikeampi Katarinan on karistaa kalvava tunne mielestään. Hänen on löydettävä Gloria, puhuttava tälle, saatava karistettua tämä järjettömyys… Ja suunnitelma alkaa kehkeytyä Katarinan mielessä.
/ Steal the cheese / Slam it on some important drawings /
/ Mute the computer with random key shortcut / Lounge with self-satisfacton while human cleans up your mess /