/ Polar night draws to an end / We’re past mid-winter / Birds sing in the morning / Shedding season /
Tein virheen, lähdin matkaan ilman piirustusvälineitä. Onneksi oli yksi kuulakärkikynä.
Aivan kuin ois
Vastaa
Aihearkisto: Hevoset
Vili
Halusin piirtää Vili-hepan, koska se on muumipeikoimman näköinen eläin, jonka tiedän, ja koska meidän kamppeet oli niin sievästi samaa sävyä viime ridatunnilla.
Valkoinen maalitussi, jota käytin on varmaan niitä, joilla on tarkoitus piirtää metronikkunoihin. Paperitaiteiluun se oli ainakin ihan hyödytön %&#!!
jotain hevosia emt
/ New sand is brought to the arena /
The glorious purpose of this picture was to document what I was wearing and spread rain pant love.
Vertti mon amour
/ I’m in love! / Finally! Who is it? -Vertti /
/ Tall, dark, strong, honest… And he looks like a prince when he puts his ears up /
/ No way! It’s another horse isn’t it? -Well, duh /
Bonus
/ How to know when to cut your bangs /
/ Take a measure /
/ Analyze data / It is time. /
Yhdessä
Gloria herää pehmeästä pedistä syksyisen aamun valoon. Olo tuntuu erilaiselta, aivan kuin hän olisi herännyt pitkästä painajaisesta. Hän ei tiedä missä on, mutta tuntee sisällään syvää rauhaa. Sitten hän huomaa viereisessä pedissä nukkuvan Katarinan ja edellisyön muistot tulvahtavat takaisin hänen mieleensä. Kyyneleet tulvahtavat myös.
Syksy luostarissa on kauneimmillaan. Gloria ja Katarina auttavat sadonkorjuussa ja koko luostari on täynnä iloista hyörinää. Vihanneksia säilötään, hilloja keitetään ja oluttynnyreitä vieritetään kellariin. Viikkojen kuluessa Gloria alkaa tuntea itsensä yhä enemmän entiseksi itsekseen. Hänen mieltään hallinnut inkvisition manipulointi helpottaa ja hän on jälleen se vilkas ja iloinen tyttö, jonka Katarina tuntee niin hyvin. Koettelemukset invisition komennossa, sitä edeltäneestä sodasta puhumattakaan, ovat jättäneet jälkensä aseenkantajan nuoreen mieleen, mutta Katarina tietää, että ne eivät voisi lannistaa Gloriaa. He ovat taas yhdessä ja yhdessä he selviävät mistä vain. Sitä paitsi, heillä on tehtävää. Gloria on kertonut Katarinalle, että inkvisitio oli kaapannut joukkoihinsa muitakin entisiä aseenkantajia, jotka voisivat olla vielä pelastettavissa pahantahtoiselta aivopesulta. Inkvisiittorina ollessaan Gloria kuuli myös jatkuvasti huhuja selvinneistä ritareista, jotka inkvisition oli määrä etsiä ja tuhota. Gloria ja Katarina päättävät löytää nämä ritarit ensin.
Rex nauttii syksystä kuin hevonen vain voi. Gloria saa toistuvasti hätistellä sitä pois luostarin omenatarhasta. Öiden kylmentyessä hevonen kuitenkin alkaa käydä levottomaksi. Katarina näkee sen usein seisovan niityn laidalla ja tuijottavan metsän reunaan, hirnahdellen matalasti.
Eräänä yönä Katarina säpsähtää hereille. Hän näki ehkä unta, mutta se pakenee hänen tajuntansa reunamille eikä hän saa sitä enää kiinni. Ikkunasta loistaa kirkas valo. Kuin lumottuna Katarina nousee sängystä ja menee ikkunaan. Hän pohtii onko yhä unessa. Maisemaa peittää pehmeä, maitomainen usva. Ikkunasta hän näkee metsän reunassa seisovan ritarin, jonka haarniska hohtelee kuin kuu. Katarina tunnistaa ritarin kasvot ja muistaa erään lämpimän halauksen epätoivon hetkellä. Ja hän ymmärtää, mitä on tehtävä.
Katarina herättää Glorian ja he menevät yhdessä talliin, missä Rex hörisee heille kärsimättömästi. He päästävät hevosen irti ja se astelee korvat hörössä ulos. Nähdessään Ahsokan Rex hirnuu iloisesti ja Ahsoka vilkuttaa sille. Rex kääntyy vielä kerran Katarinan puoleen. Se puhaltaa lämmintä ilmaa sieraimistaan Katarinan poskelle ja painaa turpansa tämän syliin. Katarina halaa Rexiä ja silittää sen korvia. Sitten Rex tuhnustaa turvallaan Glorian hiuksia niin, että Gloria kikattaa. Viimein Rex laukkaa Ahsokan luo. Ahsoka heilauttaa kättään hyvästiksi ja ritari ja vanha sotaratsu kävelevät yhdessä metsän siimekseen ja katoavat sumuun. Katarina ja Gloria seisovat niityn laidalla, kunnes halla alkaa nipistellä varpaissa ja on aika palata sisälle. Levollinen hiljaisuus laskeutuu maisemaan. Ja häviävän pienen hetken tuntuu kuin koko galaksi olisi täydellisesti tasapainossa.
Mestari ja aseenkantaja
Mitä muutama sopivaan aikaan supatettu juoru, orpolapselle livautettu lantti ja hieman hyvää tuuria saavatkaan aikaan, kun niitä osaa hyödyntää!
Katarina hölkkää ylös kaupungin öistä katua täynnä kylmää päättäväisyyttä. Rex ja luostarin hurjapäisimmät noviisit johdattavat paavin sotilaita toisaalle, kapeilla kujilla kaikuvat kaukaiset huudahdukset ja rautasaappaiden raskaat askeleet. Jos juoni onnistuu, Gloria on täsmälleen siinä missä Katarina haluaa hänen olevan aivan tuossa tuokiossa. Katarina kiristää tahtia. Miekkakotelon paino jysähtää hänen selkäänsä joka askeleella ja muistuttaa yön synkeästä tehtävästä.
Katarina saapuu korinpunojan puodin sisäpihalle, joka on hädintuskin kymmentä askelta kanttiinsa. Pihaa valaisee yksinäinen lyhty seipään nokassa. Katarina asettuu varjojen kätköön odottamaan. Hänen ei tarvitse odotella kauaa. Gloria, täydessä inkvisiittorin haarniskassaan, syöksyy sisäpihalle miekka paljastettuna. Katarina vetää oman miekkansa ja astuu esiin varjoista.
Gloria käy Katarinan kimppuun kuin villisika ja Katarina saa hädin tuskin pidettyä tasapainonsa. Glorian taistelutyylissä on raivoa, jollaista Katarina ei ole ennen nähnyt, tai ainakaan hän ei sitä entiselle aseenkantajalleen opettanut. Iskut ovat teräviä ja nopeita ja Katarinalla on täysi työ puolustautua. Gloria ei kuitenkaan onnistu saamaan tappavia iskujaan perille asti, siitä Katarinan taidot ja kokemus pitävät huolen. Eikä hän ehtinyt opettaa aseenkantajalleen ihan joka temppua… Taistelu piskuisella pihalla jatkuu, kunnes molemmat taistelijat alkavat puuskuttaa, mutta kumpikaan ei saa vahingoitettua toista. Katarina ei halua ja Gloria ei onnistu.
Katarina käyttää kasvatti-isältään Oliver Van Cenobelta oppimaansa väistöä, joka kiepauttaa Glorian hetkeksi pois tasapainosta. Katarina hyödyntää lyhyen hetken ja puhuttelee Gloriaa, hänen Gloriaansa. Häntä hengästyttää, mutta hän lataa silti sanansa täyteen sitä kiintymystä ja hellyyttä, jota tuntee aseenkantajaansa kohtaan.
-Gloria. Tule takaisin minun luokseni.
Gloria sävähtää kuin häntä olisi lyöty kasvoihin, mutta hämmennys kestää vain sekunnin ja sitten hän hyökkää jälleen. Katarina ymmärtää, ettei pysty voittamaan Gloriaa voimalla, vaikka yrittäisikin. Gloria miekkailee kuin hänen henkensä riippuisi siitä ja hänen kättää ohjaa epätoivoinen päättäväisyys, jollaisen synnyttää vain sysimusta raivo – tai pelko…
Miekkojen väistimet lukkiutuvat toisiinsa. Katarina katsoo Gloriaa suoraan villeihin, vihreisiin silmiin ja toistaa sanansa: Tule takaisin minun luokseni. Gloria huudahtaa, sysää miekkansa irti ja syöksyy yhä hallitsemattomampaan hyökkäykseen.
-Pitää- tappaa- viholliset! Gloria ärisee miekaniskujen tahtiin.
-Gloria, minä en ole sinun vihollisesi, Katarina sanoo ja väistää.
-Vääräuskoisten valheita! Gloria parkuu ja hyökkää taas, mutta jokin hänen sisällään on murtunut. Aivan kuin hänen miekkaansa olisi tarttunut näkymätön voima, joka estäisi häntä lyömästä aivan loppuun asti. Katarina onnistuu väistämään holtittoman huitaisun, joka suistaa Glorian itsensäkin pois tasapainosta, toisen polven varaan.
Katarina laskee miekkansa, katsoo entistä oppilastaan ja sanoo:
-Tule takaisin, Gloria. Minä en ole vihollisesi enkä taistele sinua vastaan. En nyt enkä koskaan.
Sanojensa vakuudeksi Katarina viskaa miekkansa maahan. Gloria katsoo häntä epätietoisena, miekka koholla ja huohottaen raskaasti. Katarina polvistuu maahan, kuin rukoillakseen.
-Ei! Gloria karjaisee. Mikset taistele? Taistele! hän huutaa ja tutisee tunnekuohusta. Katarina laskee kädet polvilleen ja painaa päänsä.
Glorian ei tarvitse ottaa kuin puolitoista askelta yltääkseen iskemään Katarinaa. Ilma väräjää kun hän huitaisee miekallaan. Gloria huutaa. Hän ei voi osua harhaan. Ei näin läheltä-
Hiljaisuus. Kuin pudonneen astian särkymistä seuraava pysähtynyt hetki.
Katarina päästää ulos henkäyksen, jota ei tajunnut pidätelleensä. Glorian miekan kärki värisee vain aavistuksen verran hänen toisen korvansa vieressä. Gloria pudottaa aseensa ja romahtaa polvilleen tomuun kuin kasa vanhoja kattiloita.
-Mestari… Katarina… hän nyyhkyttää ja vääntelee käsiään. Minä en- Minä en… hän yrittää sanoa, mutta sanat eivät tule. Sitten hän tuupertuu pyörtyneenä maahan.
Katarina kumartuu koskettamaan tiedottoman Glorian poskea. Tomun ja kyyneleiden alla on viimein hänen tuntemansa tyttö. Kasvoilla ei näy enää merkkiäkään raivosta ja kärsimyksestä.
Yhtäkkiä Katarina kuulee kujalla tutun kavionkopseen ja Rex nelistää sisäpihalle. Katarina tervehtii hevosta ja se heiluttelee korviaan tyytyväisenä.
-Potkitteko paavin sotilaita nyt kunnolla persuksiin? Hyvin tehty, ukkoseni…
Katarina nostaa Glorian hevosen selkään ja he laukkaavat yhdessä syksyisen yön samettiseen pimeyteen.
Turvapaikka
Päivät vierivät kuin varkain ja kesä kääntyy kohti sadonkorjuuaikaa. Katarina ja hevonen -Rex nimeltään- viettävät vuodenaikaa kätketyn luostarin asukkaina.
Luostari on rakennettu ikivanhan terveyslähteen ympärille ja vuosisatojen saatossa se on kasvanut ja kehittynyt yhä vaikuttavammaksi luonnontieteiden ja oppineisuuden keskukseksi. Kuinka tällainen paikka on voinut pysyä vallanhimoisen paavin saavuttamattomissa, sitä ei Katarina osaa arvata. Hän on kuitenkin toistaiseksi tyytyväinen vakaasta turvapaikasta. Vieraat osallistuvat luostarin yhteisiin töihin taitojensa ja kykyjensä mukaan ja arkipäivän verkkaiseen rytmiin on ollut helppoa solahtaa.
Luostarin sairastuvan munkkiveljet ovat huolehtineet hevosesta kuin kenestä tahansa ihmispotilaasta. Rexin vamma on parantunut hyvin ja se saa laiduntaa luostarin hedelmätarhassa. Se vaikuttaa tyytyväiseltä oloonsa, sen askelissa on uutta energiaa ja karva kiiltää syyskesän auringossa.
Myös Katarina tuntee olonsa ruumiillisesti paremmaksi kuin aikoihin, siitä pitävät säännölliset ateriat ja kevyt päivittäinen työskentely huolen. Sisimmässään hän kuitenkin tuntee olevansa kuin hajalle revitty. Kysymykset eivät jätä häntä rauhaan, kuten ei myöskään muisto Glorian vihan vääristämistä kasvoista, jotka vannoivat hänen kuolemaansa. Mitä useampi viikko vierähtää ohi, sitä vaikeampi Katarinan on karistaa kalvava tunne mielestään. Hänen on löydettävä Gloria, puhuttava tälle, saatava karistettua tämä järjettömyys… Ja suunnitelma alkaa kehkeytyä Katarinan mielessä.
Suojelija
Katarina Van Cenobe ja hänen vanha sotaratsunsa pakenevat silmittömästi pois kaupungista, halki peltojen ja yli ojien, kunnes pääsevät öisen metsän suojiin. Takaa-ajajien äänet haipuvat viimein kuulumattomiin. Silloin Katarina huomaa oman hevosensa puuskuttavan epätavallisen lujaa, eikä sen laukkakaan ole aivan puhdasta. Kauhukseen Katarina tajuaa toisen saappaansa olevan tahmeiden veriroiskeiden peitossa. Hevonen on haavoittunut!
He löytävät vanhan kirkon rauniot ja hakevat sieltä suojaa yöksi. Hätääntynyt Katarina yrittää parhaansa mukaan huolehtia hevosesta. Se on saanut miekasta pitkän viillon lavalta kaulaan asti.
Katarina ei ole koskaan tuntenut näin syvää epätoivoa. Hänen oma aseenkantajansa on paljastunut mädän paavin inkvisiittoriksi, määrännyt vanhan mestarinsa tapettavaksi ja nyt vielä hänen hevosensakin pahasti loukkaantunut, eikä hänellä ole mitään lääkkeitä tai yrttejä, joilla hoitaa vammoja. Hätä kuristaa hänen kurkussaan ja hän tuntee kuumien kyyneleiden kihoavan silmäluomiensa taa.
Yhtäkkiä ylimaallisen kirkas valonsäde leimahtaa raunioissa. Katarina luulee takaa-ajajien löytäneen heidät, mutta sitten hän huomaa edessään seisovan valoa hohtavan hahmon, joka hymyilee hänelle rauhoittavasti. Hämmästys ja ihailu vuorottelevat Katarinan mielessä, kun hän tunnistaa loistavan ilmestyksen. Se on Ahsoka Tanolainen, Coruscanten neitsyt, Taivancäwiän aseenkantaja ja ritarikunnan suojeluspyhimys.
-Älä pelkää Katarina, Ahsoka sanoo. Ei kaukanakaan täältä, aamunkoin suunnassa on luostari, joka ottaa suopeasti vastaan loukkaantuneet matkalaiset uskoon katsomatta. Siellä olette turvassa ja saatte tarvitsemanne avun.
Hevoseen silminnähden sattuu, mutta se astuu Ahsokan luo ja painaa päänsä tämän syliin. Ahsoka hymyilee ja silittää hevosta, puhellen sille rauhoittavasti.
-Voi Rex, olet pärjännyt hienosti. Kestä vielä vähän… Sitten hän halaa hevosta tiukasti.
Katarina katselee vanhojen ystävysten kohtaamista sivummalta. Yhtäkkiä Ahsoka viittaa hänet lähemmäksi — ja rutistaa molemmat lämpimään ja turvalliseen halaukseen, joka on täynnä lupausta paremmasta huomisesta.
Inkvisiittori
Markkinat pidetään kreivikunnan pääkaupungissa. Katarina ja hevonen sulautuvat markkinahumuun. Katarina saa suolapakettinsa ja hevonen uudet kengät seppämestarin osaavissa käsissä. Kaksikko on juuri poistumassa vähin äänin, kun paavillinen saattue sulkee keskusaukion uloskäynnit ja vaatii kaikkien läsnäolijoiden huomiota. Katarinalla ei ole muuta vaihtoehtoa, kun odottaa väkijoukossa ja yrittää olla herättämättä kenenkään mielenkiintoa.
Paavin airut julistaa väkijoukon edessä uusia tiukennuksia rajavalvontaan ja vaatii tarmokkaampaa vääräuskoisten kumouksellisten etsimistä ja kiinniottamista. Airuen molemmin puolin seisoo kaksi paavin inkvisiittoria, joiden tummat haarniskat sopivat huonosti yhteen värikkäiden markkinakojujen ja lippujen väreihin. Kun tiedonanto päättyy, markkinaväki alkaa maleksia vaitonaisena pois aukiolta. Katarina yrittää päästä pois niin nopeasti kuin suinkin näyttämättä liian kiireiseltä. Pahaksi onneksi hän joutuu ratsastamaan aivan invisiittorien ohitse. Hän vetää huppua kasvoilleen ja koettaa pitää katseensa maassa —
Mutta sitten hän huomaa jotakin tuttua. Tavassa, jolla toinen inkvisiittoreista lepuuttaa kättään miekan kahvalla. Vihreiden silmien välähdyksen silmikon takaa. Hän tuntisi nuo silmät tuhansien joukosta.
Gloria.
Katarina katsoo vain aavistuksen liian kauan. Glorian silmät nauliutuvat hänen kasvoihinsa. Vihreät silmät laajenevat hämmästyksestä. -Mestari, hän henkäisee äänettä. Mutta sitten Glorian kasvot vääntyvät raivokkaaseen vihanirvistykseen ja hän karjaisee: Maanpetturi! Vangitkaa hänet!
Katarina ei ehdi edes ajatella, kun hevonen on jo syöksynyt täyteen laukkaan ja rynnistää pois aukiolta. Katarina yrittää kaikin voimin pysyä tasapainossa, kun hevonen laukkaa väkijoukkoon. Kaikkialla raikuu vihainen huuto ja paavillisten sotilaiden toisilleen karjumat käskyt. Katarinan omat ajatuksetkin tuntuvat huutavan hänelle, miten miksi, mutta hän takertuu vain tiukemmin ohjaksiin ja keskittyy pysymään kyydissä.
Hevonen onnistuu karistamaan takaa-ajajat sivukujilla. Katarina ohjastaa sen kohti porttia, joka johtaa ulos kaupungista. Katarina ehtii hetken ajan luulla, että he pääsevät karkuun, mutta viime hetkellä heidän tiensä tukkii ritari mustassa haarniskassa. Katarina pidättää hevosta.
Gloria nostaa silmikon ja naurahtaa ivallisesti. -Tunnen sinut liian hyvin, mestarini. Et pääse pakoon. Hän nostaa miekkansa valmiuteen, silmissään murhaavan raivokas katse.
Hevonen toimii jälleen nopeammin kuin Katarina ehtii tajuta. He syöksyvät täyttää laukkaa kohti Gloriaa, kavioiden jyske kiveyksellä. Miekka sivaltaa ja jostain roiskahtaa verta, mutta Katarina ei näe mistä. Haarniskan kolahdus kivetykseen, Glorian pettynyt kirkaisu. Jousiampujia! Taivas ja maa vaihtavat paikkaa ja yhtäkkiä Katarina on vedessä. Hän kietoo kätensä hevosen kaulan ympärille, kun se teutaroi ylös vallihaudasta. Sitten he ovat taas täydessä laukassa ja nelistävät yli peltojen pimenevään iltaan. Kavioiden jylynkin läpi Katarinan korviin kantaa raskas kirous, joka viiltää tuskallisemmin kuin yksikään terä, sillä niitä sanoja ei kenekään pitäisi kuulla rakkaansa suusta.
-Kun löydän sinut, tapan sinut!
Selviytyjät
Entinen ritari ja nykyinen lainsuojaton Katarina Van Cenobe viettää vaeltajaelämää uuden hevosystävänsä kanssa. Parivaljakko kulkee syrjäisestä kylästä toiseen, tekee pieniä töitä talonpoikien apuna, eikä viivy missään niin kauaa, että kukaan ehtisi painaa heidän kasvonsa mieleensä. Tavallisten ihmisten vieraanvaraisuus lämmittää kaksikkoa niin henkisesti kuin kirjaimellisesti. Katarina kuitenkin huomaa, että yksinvaltiaan paavin hallinto alkaa kiristää otettaan kansasta. Kymmenyksiä karhutaan entistä enemmän, väkeä vaaditaan rekisteröitymään kirkonkirjoihin ja paavin joukot jahtaavat vääräuskoisia armotta.
Katarina yrittää kaiken aikaa saada selville, mitä hänen aseenkantajalleen Glorialle on tapahtunut. Missä kulkeekin, hän kyselee, onko kukaan nähnyt hänen ”pikkusiskoaan”, joka katosi taistelun melskeissä. Monet ovat menettäneet läheisiään sodassa, joten Katarina saa useammin vastaukseksi myötätuntoisia katseita ja vaisuja pahoitteluja kuin toivomiaan tietoja. Hän ei silti suostu uskomaan Glorian menehtyneen. Neuvokas aseenkantaja on kuitenkin hänen itsensä kouluttama! Hän jos kuka olisi selvinnyt sodan sekasorrosta…
Alkukesän ajan Katarina hevosineen elää metsässä pyynnin ja villivihannesten voimin, myyden silloin tällöin oravia nahkurille. Suolan loppuessa Katarina päättää kuitenkin tehdä uskaliaan vierailun markkinoille. Suolapussin ostamisen lisäksi olisi syytä kengittää hevonen uudelleen. Tuskin kumpikaan arvaa, millaisen käänteen viaton ostosreissu tulee saamaan…